Jumalasta, Kari Korhosesta, isästä ja perhetutusta:
(sekavaa tilitystä ja omituista pohdiskelua)
Meillä on koulussa nyt päihdepäivät ja mm Kari Korhonen kävi puhumassa. Olen nähnyt sen ennenkin. Ja TV:ssäkin. Se on silti rankkaa, joka kerta, se mitä se kertoo. Tietysti, mitä sitä voi odottaa entiseltä narkkarilta?
Ei sitä silti vain muista odottaa, sitä rankkaa loppua, kun Korhonen aloittaa niin iloisesti ja rempseästi. Sitten yhtäkkiä, kuin hatusta, se vetäisee esiin sen ristinsä. Ristin, johon on kirjoitettu parisenkymmentä nimeä. Kaikki Kari Korhosen kuolleita kavereita.
Se miten se kertoo kavereistaan. Itkettää.
Se miten Korhonen kertoo myöhemmin lapsistaan ja isyydestään, ja siitä kuinka sen isä antoi anteeksi. Itkettää enemmän.

Tuota sivua etsiessäni, jonka linkkasin, eksyin Radikaali.net - keskustelualueelle. Alkoi taasen suututtaa, voi kyllä Jumala meidät/teidät kaikki pelastaa.
Ei ole tarkoituksena ketään loukata, oma lapsenuskoni vain ei ole kantanut, enkä vain kykene siihen uskomaan, että sieltä joku heppu meitä tolvanoita alkaa pelastelemaan tosta noin vain. Luullakseni uskoon tulemiseen tarvitsee oman halun, oman uskon, jonkun syyn miksi sitä haluaa. En usko sen riittävän, että sitä muut tyrkyttää, tai tokaisee että älä huoli, katso ylös Jumalaan.
Turhaudun, kun tahtoisin niin käsittää tämän jumalankädellä elävän ihmisryhmän - ja varsinkin nuorten - ajatusmaailmaa. Kun en voi käsittää sitä, ja se on erittäin, erittäin häiritsevää olla epätietoinen!

On ehkä maailman hienointa, että esimerkiksi Korhonen (ja muut entiset päihde/väkivaltakierteessä pyörineet) ovat saaneet avun ja toivon Jumalasta ja uskostaan. En vain pysty ajattelemaan niin, että se olisi mahdollisuus kaikille. En kuvittele isäni valaistuvan ja muuttavan tapojaan, en vaikka äitipuoleni on pyhäkouluopettaja. En, en millään.
Toisaalta tulen surulliseksi näistä, toisaalta suutun. Miksei isälle käy hyvin? Miksi KK:lle käy? Miksi muille käy, muttei minun isälleni?
Tottakai tiedän, että on sitä surkeampiakin kohtaloita tavattu, mutta silti sitä oman perheen jäsenelle - vieläpä niin olennaiselle osalle kuin isälle - toivoisi kaikkea parasta ja upeaa! Että kaikki sujuisi mielettömän hienosti ja elämä olisi mahdollisimman autuasta.
Kuitenkin on vielä kolmaskin puoli, en tiedä tahtoisinko isän kääntyvän uskoon. Se saattaisi olla minulle vähän liikaa. Minulle ja koko muulle perheelle, koko suvulle. Se ei nimittäin aina ole helppoa muille katsoa, kun joku niin radikaalisti muuttuu.

Meillä on tuttavapiirissä sellainenkin tapaus, jossa mies kääntyi uskoon ja on uskossaan erittäin aktiivinen Helluntaiseurakuntalainen. Miehen vaimo joutui tämän miehensä uuden vakaumuksen myötä mielisairaalaan. Mies oli Jumalansa kädeltä kieltänyt vaimoaan tapaamasta vanhoja ystäviään - kuten esimerkiksi mummoa, joka ei varsinaisesti usko. Vaimo oli eristäytynyt kaikesta ja loppujenlopuksi joutui sitten hoitoon. Vieläkään mies ei suo vaimonsa tavata ystäviään tai ketään muitakaan ihmisiä. Epätoivoista. Nainen on nyt lihonut sellaiseen kuntoon, että hädintuskin pystyy liikkua.
Järkyttävä kohtalo, toisesta ääripäästä.